Illan mietteitä

Ajattelin kirjotella vähän sunnuntain kunniaksi näin iltasella, vaikka väsymys todellakin on huipussaan. Viikonloppu meni vähän miten meni ja syytän vain itseäni... Olin Mikon kanssa ja kaikki oli ihanaa siihen asti, kunnes aloin häsläämään ja puhumaan kaikkea sekavaa, josta kaikki ois ymmärtäny jotain ihan muuta, kun mitä oikeesti tarkotin. Olin itsekin hämilläni, en todellakaan usein ole sellainen. Ja koska tunneilmaisu on mulle todella vaikeaa, niin yritä siinä sitten kertoa... Ja tänään mua ei oikein kiinnostanu mikään, olin hankala ja ärsyttävä jopa itseni mielestä. En oikein tiedä mistä se johtui, että olin sellanen... Tapoihini ei kuulu olla hankala, ainakaan noin paljoa. Olen kyllä ollu todella väsyny, kun aamulla herään todella aikaisin ilman mitään syytä, vaikka menisin kuinka myöhään nukkumaan. Työharjottelu on loppusuoralla, joten tehtäviä on todella runsaasti ja se, että mun pitäisi itseäni arvostella kirjallisesti sekä numeraalisesti usean sivun verran tuntuu tällä hetkellä todella vaikealta. Ja se, että pikkusiskoni ei voi enää asua kotona on mulle aika rankkaa, mutta samalla olen helpottunut, että se saa hoitoa. Se, että oma rakkain pikkusisko viiltelee itseään, varastaa kaupasta ja vanhemmilta, ryyppää, polttaa tupakkaa, lintsaa todella paljon ja kantaa mukanaan pillereitä, jotka äiti löysi sen laukusta ollessaan vasta 14vuotias, ei ole sitä, mitä pitäisi olla. Ja asiaa ei yhtään helpota se, että sillä todettiin äskettäin masennus ja mielenterveysongelmia. Miten tähän kaikkeen päädyttiin? Sitä kukaan ei tiedä tarkkaan, koska tunneilmaisu on hyvin vaikeaa myös pikkusiskolleni.
Pienenä opetin sen lukemaan ja laskemaan yhteen -ja vähennyslaskuja. Se osasi kaiken, kun aloitti ensimmäisen vuoden koulussa. Se on aina ollut mun paras ystävä ja tehtiin kaikki aina yhdessä pienenä. Mut ajat muuttuu ja ihmiset sen mukana. Toivon vaan, että se paranee, mutta tottakai asioilla on aina se huonokin puoli. Se, mitä pahimmassa tapauksessa ihminen voi itselleen tehdä on jotain, mitä mä en nyt voi ajatella. Mut kyl te tiedätte mitä mä tarkotan. En haluais miettiä tollasia, mut oikeesti kaikki on mahdollista. Mutta päivä kerrallaan :)

"Masennus ei ole heikkouden merkki, se on merkki siitä, että on yrittänyt olla liian vahva liian pitkään."

On elämässä paljon hyvääkin. Mä tiedän sisimmässäni, että en enää kovin kauaa joudu asumaan täällä. Viimeistään joulukuussa on pakko muuttaa, koska Katjakin muuttaa. En halua jäädä ton yhen kanssa! Täällä ei enää kaveritkaan suostu käymään. Kohta on kesä ja mä rakastan kesää. Kesällä kyllä rahantulo ei ole taattua ja tässä olen pääni puhki miettinyt, että millä helvetillä mä maksan kesäkuun vuokran. Viimeiset tuet Kelalta tulee kahen viikon päästä ja niillä saan vaan toukokuun vuokran maksettua... Mulla on hyviä ystäviä, joiden kanssa saan viettää laatuaikaa. Vappunakin meen tuttuun tapaan Meetun kanssa Röykkään :) Oon jo ihan täpinöissäni :D Tulee olee taas ikimuistoista :D 9kk yhteistä taivalta ollaan Mikon kanssa nyt kuljettu ja ai hitto miten ihanaa aikaa on ollu ja jos multa kysytään, niin se jatkuu ja jatkuu! :)

I want home...

Mä haluun kotiin. Nyt mä olen kyllä kotona, mut sellaseen kotiin, jossa mä tunnen oikeesti olevani kotona. Sellanen koti, jonka sais ite sisustaa niinkuin haluaisi, sellanen koti, jossa on paljon rakkautta. :)

Nothing else matters.

Kylläpä oli kiva pääsiäinen. Vannoin kyllä olevani taas selvinpäin, mutta eihän se nyt oikein toteutunut... Torstaina oltiin kattomassa Mikon ja Teemun kanssa Liisa Ihmemaassa. Mun mielestä se oli jotenki ehkä vähän pitkäveteinen ja tylsä, mut ihan hyvä silti :) Ah, Johnny Depp! Perjantaina suuntasimme Mikon kanssa Korsoon, jossa grillasimme makkaraa! Söin pääsiäisenä enemmän makkaraa, ku viime vuonna yhteensä. En mä sitä silleen syökään, mut nyt se vaan oli jotenkin hyvää. :D Pelattiin biljardia, joka on mun hermoja raastava peli, koska se ei anna armoa koskaan!! :D (ja useimmiten häviän) Illalla päätimme kävellä Korson keskustaan ja menimme kuulemma Korson parhaaseen baariin, joka on siis Top Hat, eli Toppari. Kyllä mun täytyy myöntää, että se baari todellakin päihittää Kaiffarit ja kaikki. Menen sinne vielä joskus uudelleen ja uudelleen jne... :D Lauantaina pystyin itsekin nukkumaan jopa yli puolille päiville ja siitä mä oon tosi ylpee! :D Lauantai meni rennosti, kateltiin leffoja, pelattiin bilistä ja tilattiin pizzaa. :) Sunnuntaina tulin kotiin, koska menin Saanan 5v synttäreille ja okei, mä myönnän, mä itkin, kun mä astuin ovesta sisään... Olin surullinen tietysti, kun piti hyvästellä Mikko ja kun ei nähä taas moneen päivään, mut en vaan jaksanu enää, ku hirveä paskan haju, mun kenkiä viskottu ympäriinsä jne.. Mua ahdistaa päivä päivältä vaan enemmän asua täällä. En mä varmaankaan tätäkään päivää olis kotona viettäny kokonaan, mut vähän kipee olo, niin en viitti lähteä mihinkään. Ja huomennahan tulee vuosi siitä, kun tänne muutin. Ensimmäiset 8kk meni Katjan kanssa loistavasti, mut sit joku tulee ja pilaa mun elämän täällä kotona!

Tässä kotona ollessani oon kuunnellu kaikkea musiikkia, dataillu ja lukenu lehtiä, joita en oo ehtiny vilkastakaan. Yhessä lehessä haastateltiin yhtä pariskuntaa. Se mies on päälle 30 ja nainen melkein 50. Niiden läheiset paheksu sitä ikäeroa ja kauhisteli, että miten se mieskin voi noin vanhan naisen ottaa. Mitä paskan väliä??? Jos sä rakastat jotain ihmistä, oli se sit 15v tai 35v ja tunnet olos mukavaks sen seurassa, niin tottakai sä varmasti sillon oot sen ihmisen kanssa! Ja luulis, että kaveritkin ymmärtäis sen verran, että nyt ne on ainakin onnellisia ja sehän on tärkeintä, eikö niin? Jonain päivänä sille kaverille, joka paheksu ikäeroa, voi joskus käydä samalla tavalla. Mulla ja Mikolla on ikäeroa 8vuotta. Kyllähän sitä aluks oli silleen, että huppss (ei Mikko näyttäny mun mielestä sillon tapaamisiltana yhtään 26vuotiaalta, eikä se mun mielestä edelleenkään näytä 27vuotiaalta) ja myönnän, että mä mietin hetken aikaa, että mitä mun kaveritkin sanoo... :D Mut se ei kauaa mun mielessä pyöriny. Ja mä tiesin, että jotkut on silleen "se on liian vanha sulle, jätä se..." Mut miks mä jättäisin jonkun ikäeron takia, joka ei vaikuta meidän yhteiseloon. En ainakaan sen takia, koska kaverit ei tykkää. Mut mä tykkään. :) Mä oon saanu Mikolta lohtua ja lempeä enemmän ku keneltäkään muulta ja myös haluun ja tarviin sellasta, koska oon jotenki tosi huomionkipee, tai miten sen sanois.. lemmenkipee :D Ja mä osaan pyytää ja odottaa sitä Mikolta, koska mä tiedän, että saan sitä siltä. Sen kanssa on helppo olla ja mä iloitsen kaikista pienistäkin asioista, joita me tehään yhdessä ja ne tavat ja eleet, jotka Mikolla on, mä rakastan niitä. Tää kuulostaa ehkä vähän imelältä, mut tää on totta! :) Että siinäpä sulle, Mikko, jos sä jonain päivänä luet tätä tekstiä. :P Mä rakastan sua <3

-Krista