Illan mietteitä

Ajattelin kirjotella vähän sunnuntain kunniaksi näin iltasella, vaikka väsymys todellakin on huipussaan. Viikonloppu meni vähän miten meni ja syytän vain itseäni... Olin Mikon kanssa ja kaikki oli ihanaa siihen asti, kunnes aloin häsläämään ja puhumaan kaikkea sekavaa, josta kaikki ois ymmärtäny jotain ihan muuta, kun mitä oikeesti tarkotin. Olin itsekin hämilläni, en todellakaan usein ole sellainen. Ja koska tunneilmaisu on mulle todella vaikeaa, niin yritä siinä sitten kertoa... Ja tänään mua ei oikein kiinnostanu mikään, olin hankala ja ärsyttävä jopa itseni mielestä. En oikein tiedä mistä se johtui, että olin sellanen... Tapoihini ei kuulu olla hankala, ainakaan noin paljoa. Olen kyllä ollu todella väsyny, kun aamulla herään todella aikaisin ilman mitään syytä, vaikka menisin kuinka myöhään nukkumaan. Työharjottelu on loppusuoralla, joten tehtäviä on todella runsaasti ja se, että mun pitäisi itseäni arvostella kirjallisesti sekä numeraalisesti usean sivun verran tuntuu tällä hetkellä todella vaikealta. Ja se, että pikkusiskoni ei voi enää asua kotona on mulle aika rankkaa, mutta samalla olen helpottunut, että se saa hoitoa. Se, että oma rakkain pikkusisko viiltelee itseään, varastaa kaupasta ja vanhemmilta, ryyppää, polttaa tupakkaa, lintsaa todella paljon ja kantaa mukanaan pillereitä, jotka äiti löysi sen laukusta ollessaan vasta 14vuotias, ei ole sitä, mitä pitäisi olla. Ja asiaa ei yhtään helpota se, että sillä todettiin äskettäin masennus ja mielenterveysongelmia. Miten tähän kaikkeen päädyttiin? Sitä kukaan ei tiedä tarkkaan, koska tunneilmaisu on hyvin vaikeaa myös pikkusiskolleni.
Pienenä opetin sen lukemaan ja laskemaan yhteen -ja vähennyslaskuja. Se osasi kaiken, kun aloitti ensimmäisen vuoden koulussa. Se on aina ollut mun paras ystävä ja tehtiin kaikki aina yhdessä pienenä. Mut ajat muuttuu ja ihmiset sen mukana. Toivon vaan, että se paranee, mutta tottakai asioilla on aina se huonokin puoli. Se, mitä pahimmassa tapauksessa ihminen voi itselleen tehdä on jotain, mitä mä en nyt voi ajatella. Mut kyl te tiedätte mitä mä tarkotan. En haluais miettiä tollasia, mut oikeesti kaikki on mahdollista. Mutta päivä kerrallaan :)

"Masennus ei ole heikkouden merkki, se on merkki siitä, että on yrittänyt olla liian vahva liian pitkään."

On elämässä paljon hyvääkin. Mä tiedän sisimmässäni, että en enää kovin kauaa joudu asumaan täällä. Viimeistään joulukuussa on pakko muuttaa, koska Katjakin muuttaa. En halua jäädä ton yhen kanssa! Täällä ei enää kaveritkaan suostu käymään. Kohta on kesä ja mä rakastan kesää. Kesällä kyllä rahantulo ei ole taattua ja tässä olen pääni puhki miettinyt, että millä helvetillä mä maksan kesäkuun vuokran. Viimeiset tuet Kelalta tulee kahen viikon päästä ja niillä saan vaan toukokuun vuokran maksettua... Mulla on hyviä ystäviä, joiden kanssa saan viettää laatuaikaa. Vappunakin meen tuttuun tapaan Meetun kanssa Röykkään :) Oon jo ihan täpinöissäni :D Tulee olee taas ikimuistoista :D 9kk yhteistä taivalta ollaan Mikon kanssa nyt kuljettu ja ai hitto miten ihanaa aikaa on ollu ja jos multa kysytään, niin se jatkuu ja jatkuu! :)